Etsivät Lilja ja Eetu - Kadonnut kulta-aarre

Luku 1: Mystinen löytö

Lilja Virtanen, 11-vuotias tarkkanäköinen tyttö, istui kirjastossa lukemassa uusinta Nancy Drew -kirjaa, kun hänen paras ystävänsä Eetu Laaksonen syöksähti sisään hengästyneenä.

"Lilja! Sinun täytyy tulla heti katsomaan tätä!" kuiskasi Eetu kiihtyneenä. Hänellä oli käsissään vanha, kuluneen näköinen kirje.

Lilja merkitsi sivun kirjaansa ja seurasi Eetua ulos kirjastosta. He menivät lähipuiston penkille, jossa Eetu ojensi hänelle kirjeen.

"Löysin tämän mummin ullakolta, kun auttelin häntä siivomaan," Eetu selitti. "Katso päiväystä!"

Kirje oli päivätty 15. heinäkuuta 1952, ja sen lähettäjänä oli "E. Kultala". Kirjeessä luki:

*"Rakas Helena, aarteeni on nyt turvassa. Olen piilottanut sen sinne, missä kultaiset lehdet tanssivat tuulessa ja vanhat kivet kertovat tarinoita. Muista kolme vihjettä: kirkon torni osoittaa tietä, sammakot laulavat illalla, ja kultaiset kukat kukkivat kesäkuussa. Kun aika on oikea, löydät sen. - E.K."*

"Tämä on ihan kuin oikea aarrekartta!" huudahti Lilja silmät säihkyden. "Sinun mummisi nimi on Helena, eikö niin?"

Eetu nyökkäsi. "Joo, ja hän muutti tähän kylään juuri vuonna 1952 naimisiin mentyään. Mutta hän ei ole koskaan maininnut mitään E. Kultalasta."

Lilja tutki kirjettä tarkemmin. "Katsotaan näitä vihjeitä. 'Kirkon torni osoittaa tietä' – se tarkoittaa varmasti meidän vanhan kirkon tornia. 'Sammakot laulavat illalla' – siellä täytyy olla joku järvi tai lampi lähellä. Ja 'kultaiset kukat kukkivat kesäkuussa' – voisiko se olla voikukkaniittyjä?"

"Tai kultapiiskuja!" ehdotti Eetu. "Niitä kasvaa paljon Kultajärven rannalla."

"Kultajärvi!" Lilja hyppii innoissaan. "Se on täydellinen! Ja arvaa mitä – me olemme kesäkuussa, kultaiset kukat kukkivat, ja sammakot varmasti laulavat siellä illalla!"

Luku 2: Ensimmäiset johtolangat

Seuraavana aamuna Lilja ja Eetu tapasivat kirjaston edessä. Lilja oli ottanut mukaansa suurennuslasin, muistikirjan ja mittanauhan – ihan kuin oikeat etsivät.

"Aloitetaan kirkolta," Lilja päätti. "Jos torni todella 'osoittaa tietä', meidän täytyy selvittää mihin suuntaan."

He pyöräilivät kylän keskustaan, jossa seisoi komea kivikirkko 1800-luvulta. Tornin huipulla oli tuulilippu, joka osoitti länteen.

"Länteen siis," mumisi Lilja kirjoittaen muistiinpanoja. "Ja Kultajärvi on kirkosta länteen!"

He pyöräilivät järvelle, joka sijaitsi noin kahden kilometrin päässä kirkosta. Kultajärvi oli pieni, syvä järvi, jota ympäröivät tiheät kuusimetsät. Rannalla kukkivat todella kultaiset kultapiiskut.

"Kuulehan," sanoi Eetu. "Jos tämä E. Kultala piilotti aarteen vuonna 1952, hänen täytyi tuntea tämä paikka hyvin. Ehkä hänet haudattiin täällä lähellä?"

Lilja putoili käsiään yhteen. "Eetu, olet nerokas! Mennään katsomaan hautausmaata!"

Kylän hautausmaa oli kirkon vieressä. He kulkivat rivistö riviltä lukien hautakiviä, kunnes Eetu huudahti: "Täältä!"

Hautakivessä luki: "Erkki Kultala 1898-1960. 'Kultaa arvokkaampaa on hyvä sydän.'"

"Erkki Kultala – E.K.!" Lilja kirjoitti innokkaasti. "Ja katso tuota kuolinvuotta. Hän eli vielä kahdeksan vuotta kirjeen lähettämisen jälkeen."

Vanha hautausmaapuutarhuri, Väinö-ukki, huomasi heidät ja tuli juttelemaan.

"Erkki Kultala!" ukki muisteli. "Joo, kyllä minä hänet muistan. Hieno mies oli. Asui siinä vanhassa talossa Kultajärven rannalla. Oli kuulemma ollut kultaseppä ennen sotaa. Sitten sota pilasi kaiken, ja hän muutti tänne syrjäseudulle."

"Kultaseppä!" kuiskasi Lilja Eetulle. "Silloinhan hänellä saattoi todella olla kultaa!"

Luku 3: Vanhoja tarinoita

Väinö-ukki jatkoi: "Erkki oli outoa sorttia. Asui yksin, mutta oli ystävällinen. Aina kun menin kalaan järvelle, hän heilutteli rannasta. Mutta sitten, ehkä vuonna 1952 tai 1953, hän muuttui omituiseksi. Kävi öisin järvellä, kaivoi jotain. Kyläläiset alkoivat puhua, että hän piilotteli jotain."

Lilja ja Eetu vaihtoivat merkitseviä katseita.

"Mitä hänelle tapahtui?" kysyi Eetu.

"No, hän kuoli äkkiä sydänkohtaukseen 1960. Talo jäi tyhjilleen. Sitten se myytiin jollekin helsinkiläiselle, joka kävi siellä vain kesäisin. Nyt se on taas myynnissä, kun omistaja kuoli."

Kun he pyöräilivät takaisin järvelle, Lilja mietti ääneen: "Joten Erkki Kultala oli kultaseppä, jolla oli jotain arvokasta. Hän piilotti sen järven lähelle 1952, ja lähetti vihjekirjeen Eetun mummille."

"Mutta miksi juuri mummille?" pohti Eetu.

"Se on seuraava mysteeri, joka meidän täytyy ratkaista," sanoi Lilja päättäväisesti.

He saapuivat järvelle ja alkoivat tutkia rantaa. Kultapiiskuja kasvoi runsaasti, ja rantakivet olivat pitkän kulumisen hiomia. Lilja otti suurennuslasin esiin ja alkoi tutkia kiviä.

"Eetu, tule tänne!" hän huudahti yhtäkkiä. "Tässä kivessä on jotain kaiverrettuna!"

Todellakin, isossa harmaassa kivessä oli haaleat kirjaimet: "E.K. 1952".

"Tämä täytyy olla se paikka!" Eetu innostui. "Mutta minne hän piilotti aarteen?"

Luku 4: Illan arvoitus

Iltapäivä oli jo pitkällä, ja sammakot alkoivat todellakin laulaa järvessä. Lilja istui rantakivellä ja mietti.

"Ajatellaan loogisesti," hän sanoi. "Kultaiset kukat – kultapiiskut – kukkivat kesäkuussa. Me olemme kesäkuussa. Sammakot laulavat illalla – ne laulavat nyt. Ja kirkon torni osoittaa tietä – länteen, tänne järvelle."

"Mutta missä aarre sitten on?" Eetu kuiskasi turhautuneena.

Lilja tutki kirjettä uudestaan suurennuslasilla. "Odotapa... tässä on jotain, mitä en aiemmin huomannut!" Kirjeen alareunassa oli hyvin vaaleaa mustetta piirrettynä pieni kartta.

"Se näyttää... kolmiolta? Ja siinä on piste keskellä."

Eetu katsoi ympärilleen. "Kolmio... Lilja, katso tuota!" Hän osoitti kolmea isoa kivekiä, jotka muodostivat täydellisen kolmion järven rannalla.

He juoksivat kivien luo. Kolmion keskellä oli pehmeää sammakkoa, jossa kasvoi tiheästi kultapiiskuja.

"Täytyy kaivaa!" Eetu sanoi innokkaasti.

"Odotapa," Lilja pysäytti hänet. "Jos tämä on oikea aarrepaikka, emme voi vain alkaa kaivamaan. Meidän täytyy ensin selvittää, kenelle aarre kuuluu."

Luku 5: Menneisyyden salaisuudet

Seuraavana päivänä he menivät Eetun mummin luo. Helena Laaksonen, 89-vuotias virkeä rouva, istui puutarhassaan ja luki lehteä.

"Mummi," Eetu aloitti varovasti, "löysimme ullakolta vanhan kirjeen. Se oli sinulle osoitettu."

Helena otti kirjeen ja luki sen hitaasti. Hänen kasvonsa muuttuivat haikeiksi.

"Erkki," hän kuiskasi hiljaa. "En ole ajatellut häntä vuosikymmeniin."

"Tunsitko hänet?" kysyi Lilja kohteliaasti.

Helena nyökkäsi. "Erkki Kultala oli... erityinen ystävä nuoruudestani. Tapasimme 1951, kun muutin tänne. Hän oli kultaseppä Helsingissä ennen sotaa, mutta sota pilasi hänen työpajansa. Hän menetti kaiken."

Hän hiljeni hetkeksi. "Erkki oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa ja lapsensa kuolivat pommituksessa. Hän oli järkyttynyt ja muutti tänne aloittamaan uutta elämää."

"Mitä tapahtui?" Eetu kysyi lempeästi.

"Minä... minä rakastuin häneen. Mutta sitten tapasin isoisäsi. Valitsin hänet, koska hän oli käytännöllisempi valinta. Erkki ymmärsi, mutta se särki hänen sydämensä."

Helena pyyhki kyyneltä silmästään. "Hän lähetti minulle tuon kirjeen hääviikollamme. En koskaan ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Ajattelin, että hän oli vain rikkinäinen sydämistään."

Luku 6: Totuus paljastuu

"Mummi," Lilja sanoi harkiten, "mitä jos Erkki todella piilotti aarteen sinulle? Mitä jos hän halusi, että saisit sen jonain päivänä?"

Helena katsoi Liljaa tutkivasti. "Te olette löytäneet jotain, eikö niin?"

He kertoivat kaikesta: hautakivestä, rantakivistä, kolmiosta ja kartasta. Helena kuunteli hiljaa.

"Jos Erkki todella piilotti sinne jotain," hän sanoi lopulta, "sen täytyy olla jotain, mitä hän halusi minun saavan. Hän oli hyvin kunniallinen mies."

He menivät kaikki kolme järvelle. Helena katsoi kivikolmiota ja hymyili surullisesti.

"Nämä kivet," hän sanoi. "Me istuimme näillä kivillä ja katselimme tähtiä kesäkuun iltoina 1951. Erkki sanoi aina, että tähdet muodostavat kolmion meidän yllämme."

Lilja tunsi sydämensä sykkivän nopeammin. "Saisimmeko... saisimmeko kaivaa?"

Helena nyökkäsi. "Jos siellä on jotain, se kuuluu meille selvittää."

Luku 7: Aarteen löytäminen

He toivat kotoa lapion ja alkoivat varovasti kaivaa kolmion keskeltä. Kultapiiskut oli siirrytty sivuun, ja pehmeä multa antoi helposti periksi.

Metrin syvyydessä lapio kilahti jotain kovaa vasten.

"Jotain on!" huudahti Eetu.

He kaivoivat varovammin. Esiin tuli vanha, metallinen laatikko, joka oli kääritty öljykankaaseen. Laatikko oli ruosteinen, mutta ehjä.

Helena otti sen käsiinsä tärisevällä kädellä. Laatikon kannessa oli kaiverrettuna: "Helenalle – ikuinen rakkauteni Erkki".

Sisällä oli kauniita kultakoruja: kaulakoru, korvakorut ja sormus. Ne olivat käsityötä, hienovaraista kultasepän työtä. Alla oli kirje:

*"Rakas Helena, tiedän että valitsit toisen, ja hyväksyn sen. Nämä korut tein sinulle kesällä 1951, kun ajattelin että ehkä meistä tulisi jotain. Ne ovat ainoa asia, joka minulla jäi entisestä elämästäni. Halusin sinun saavan ne, kun aika on oikea. Älä muista minua surullisena, vaan muista ne kauniit kesäillat, kun katsoimme tähtiä. Onneasi toivoen, Erkki."*

Helena itki hiljaa. "Hän oli niin kiltti mies. En ansaitse näitä."

Luku 8: Oikeudenmukainen ratkaisu

Lilja ja Eetu istuivat Helena-mummin vieressä rantakivellä, kun hän tutki kultakoruja.

"Mummi," Lilja sanoi lempeästi, "Erkki halusi sinun saavan nämä. Se oli hänen tapa sanoa hyvästit ja antaa anteeksi."

"Mutta minä vahingoitin häntä," Helena kuiskasi.

"Mutta hän ymmärsi," Eetu sanoi. "Eikä hän ollut vihainen. Hän vain rakasti sinua niin paljon, että halusi sinun olevan onnellinen."

Helena pyyhki kyynelensä. "Te olette viisaita lapsia. Ehkä... ehkä Erkki lähetti teidät löytämään tämän."

He istuivat hiljaa hetken, kuuntelemassa sammakoiden laulua ja sähläystä. Aurinko alkoi laskea, kultaten järven pinnan.

"Tiedättekö mitä?" Helena sanoi lopulta. "Nämä korut kuuluvat perheellemme. Eetu, kun tulet täysi-ikäiseksi, annan sinulle tämän sormuksen. Ja Lilja, sinä saat kaulakorun ja korvakorut, kun täytät 16. Te löysitte tämän aarteen, ja te ansaitsette sen."

"Mutta mummi—" Eetu yritti vastustaa.

"Ei mutta-puhetta," Helena sanoi päättäväisesti. "Erkki olisi halunnut näin. Hän rakasti lapsia, vaikka hänellä ei koskaan ollut omia."

Luku 9: Mysteerien selvittäminen

Kotimatkalla Lilja ja Eetu pohtivat kaikkea mitä oli tapahtunut.

"Tämä oli parempi kuin mikään Lasse ja Maija -kirja," Eetu sanoi.

"Joo, mutta me emme vielä tiedä kaikkea," Lilja vastasi. "Miksi Erkki odotti juuri vuoteen 1952? Miksi hän lähetti kirjeen juuri Helena-mummin hääviikolla?"

He pysähtyivät kirjaston eteen. "Mennään sisään," Lilja ehdotti. "Ehkä löydämme lisää tietoja Erkki Kultalasta."

Kirjastovirkailija auttoi heitä etsimään vanhoja sanomalehtiä vuodelta 1952. He löysivät mielenkiintoisen artikkelin heinäkuun numerosta:

*"Paikallinen kultaseppä Erkki Kultala on lahjoittanut koko omaisuutensa sotaorvoille. Kultala sanoo haluavansa auttaa lapsia, jotka ovat menettäneet vanhempansa sodassa, kuten hän itse menetti perheensä. Lahjoitus sisältää hänen Helsingissä sijaitsevan kiinteistönsä ja kaikki säästönsä."*

"Siinäpä vastaus!" Lilja huudahti. "Erkki lahjoitti kaiken muun sotaorvoille, mutta halusi että Helena-mummi saisi ne korut, jotka hän oli tehnyt hänelle."

"Ja hän lähetti kirjeen häiden jälkeen, koska halusi antaa mummin olla onnellinen ensin," Eetu lisäsi. "Hän ei halunnut häiritä häitä."

Luku 10: Yllättävä käänne

Seuraavana päivänä Helena soitti heille jännittynyt. "Lapset, teidän täytyy tulla tänne. Löysin jotain vanhasta kammarista."

He kiitävät pyörillä Helen mukille. Hän oli löytänyt vanhan puuarkun, jossa oli lisää Erkin kirjeitä.

"En ole uskaltanut lukea kaikkia," Helena sanoi. "Mutta tämä yksi... se on merkitty 'avattava vasta kun aarre on löydetty'."

Lilja otti kirjeen. Se oli päivätty elokuulle 1952:

*"Jos luet tämän, Helena, aarteeni on löydetty. Mutta se ei ollut se todellinen aarre, jonka halusin jättää. Todellinen aarteeni ovat ne kauniit muistot, jotka meillä oli yhdessä. Ja nyt, kun korut ovat löytyneet, toivon että ymmärrät: rakkauden ei tarvitse päättyä katkeruuteen. Se voi elää kauniina muistoina. Kiitos niistä kolmesta kuukaudesta, jolloin olin todella onnellinen. Erkki."*

Helena hymyili kyynelsilmin. "Hän oli niin kiltti loppuun asti."

Luku 11: Uusi mysteeri alkaa

Kun he olivat lukemassa kirjeitä, Eetu löysi erikoisen kartan yhdestä kirjekuoresta.

"Hei katsokaa tätä," hän sanoi. "Tässä on toinen kartta! Ja siinä lukee 'Toinen aarre - vielä arvokkaampi'."

Lilja tutki karttaa. "Se näyttää... se näyttää osoittavan vanhaa koulurakennusta!"

Helena katsoi karttaa ja nauroi. "Se on vanha kouluni! Se purettiin 1980-luvulla, mutta perustukset ovat vielä pystyssä metsässä."

"Mitä Erkki saattoi piilottaa sinne?" pohti Eetu.

"En tiedä," Helena vastasi, "mutta hän oli opettanut siellä muutaman vuoden ennen kuolemaansa. Ehkä hän piilotti sinne jotain koululaisille?"

Lilja silmät säihkyivät. "Uusi mysteeri! Lähdettäisiinkö tutkimaan?"

Luku 12: Vanhan koulun salaisuus

Seuraavana aamuna he lähtivät kolmestaan metsään, jossa vanhan koulun perustukset vielä näkyivät. Erkki kartta osoitti tiettyä kohtaa koulun takaosan läheisyydessä.

"Siellä oli ennen koulupiha," Helena muisteli. "Lapset leikkivat siinä välitunneilla."

He alkoivat kaivaa kartan osoittamasta kohdasta. Pian he löysivät toisen metallilaatikon, joka oli suurempi kuin ensimmäinen.

Sisällä oli kokoelma pieniä kultakappaleita, ja niiden mukana oli kirje:

*"Tämä aarre on tarkoitettu lapsille. Jokainen kultakappale on tehty jollekin koululaiselle, joka tarvitsi kannustusta. Kun löydätte tämän, jakakaa se niille lapsille, jotka tarvitsevat apua unelmiensa toteuttamisessa. - E.K."*

Laatikossa oli myös luettelo: "Maijalle, joka haaveilee taiteilijan urasta", "Villelle, joka haluaa ruveta lukemaan", "Aino, joka pelkää matematiikkaa" ja niin edelleen. Kaikkiaan 25 pientä kultaesinettä.

Luku 13: Tärkeä päätös

"Tämä on uskomattoman koskettavaa," Lilja kuiskasi. "Erkki muisti jokaisen lapsen, joka tarvitsi rohkaisua."

Helena nyökkäsi. "Hän oli lahjakas opettaja. Lapset rakastivat häntä."

"Mutta mitä me tehdään näille?" kysyi Eetu. "Ne alkuperäiset lapset ovat nyt aikuisia."

Lilja mietti hetken. "Mitä jos jatkaisimme Erkin työtä? Mitä jos perustaisimme rahasto, joka antaa stipendejä lapsille, jotka tarvitsevat apua harrastustensa tai koulunkäyntinsä kanssa?"

Helena taputteli Liljaa olkapäälle. "Sinä olet todellinen etsivä, Lilja. Et vain ratkaise mysteereitä – ajattelet myös mitä niillä pitäisi tehdä."

Luku 14: Kolmas vihje

Kun he olivat pakkaamassa löytöjä, Lilja huomasi kolmannen paperin laatikon pohjalla.

"Täällä on vielä yksi viesti," hän sanoi. "Ja siinä lukee 'Viimeinen mysteeri - tärkein kaikista'."

Paperissa oli arvoitus:

*"Missä lapset nauraa ja oppivat uutta Missä ystävyys kukkii ja tietoa tuutiaa Sieltä löytyy vielä yksi aarre Joka on kaikkein tärkein parre Ei ole kultaa, ei hopeitakaan Mutta antaa elämälle tarkoituksen taan."*

"Se on kirjasto!" huudahti Eetu. "Siellä lapset oppivat ja ystävystyvät!"

He kiitivät takaisin kirjastoon. Kirjastovirkailija hymyili nähdessään heidät.

"Te olette olleet paljon täällä viime päivinä," hän sanoi. "Etsittekö jotain erityistä?"

Lilja kertoi hänelle arvoituksen. Virkailija mietti hetken.

"Tiedättekö, meillä oli ennen vanha kirjastovirkailija, Aino Kultala. Hän työskenteli täällä 1960-luvulta 1990-luvulle. Hän oli Erkki Kultalan sisarentytär."

Luku 15: Viimeinen pala palapelistä

Virkailija vei heidät vanhaan arkistoon kirjaston kellarissa. Sieltä he löysivät Aino Kultalan jättämän kansion, jonka kannessa luki "Setäni Erkin perintö".

Kansiossa oli kirje:

*"Erkki-setäni pyysi minua perustamaan lukutorin lapsille kirjastoon. Hän jätti rahaa tätä varten. Halusin että te, jotka löydätte tämän viestin, tietäisitte mikä on tärkein aarre: rakkaus lukemiseen ja oppimiseen. Setäni uskoi, että tieto ja ystävyys ovat arvokkaampia kuin mikään kulta. - Aino Kultala, 1990"*

Kansion lopussa oli kuvia vanhasta lukutorista, jossa lapset istuivat rennosti ja lukivat kirjoja.

"Siinäpä se viimeinen mysteeri," Lilja sanoi hiljaa. "Erkki halusi että ymmärtäisimme: tärkein aarre ei ole kulta, vaan tieto, ystävyys ja auttamisen halu."

Luku 16: Täydellinen ratkaisu

Helena istui kirjaston lukusallissa ja katsoi tytöt ja Eetua ylpeänä.

"Te ratkaisitte kaikki mysteerit," hän sanoi. "Mutta mikä tärkeintä – te ymmärsitte mitä Erkki yritti opettaa."

Lilja avasi muistikirjansa ja luki ääneen kaikki johtolangat, jotka he olivat löytäneet:

"Ensimmäinen aarre opetti meille menneisyyden merkityksestä ja siitä, miten rakkaus voi elää kauniina muistoina. Toinen aarre näytti, miten tärkeää on auttaa lapsia unelmoimaan. Ja kolmas aarre – tärkein – opetti että tieto ja ystävyys ovat todellisia aarteita."

Eetu lisäsi: "Ja me löysimme kaiken tämän siksi, että teimme töötä yhdessä. Yksin kumpikaan meistä ei olisi ratkaissut mysteereitä."

Luku 17: Perintö jatkuu

Muutaman viikon kuluttua Lilja ja Eetu olivat perustaneet "Erkki Kultalan muistorahaston" yhdessä Helena-mummin kanssa. Kultakorut myytiin, ja rahoilla perustettiin stipendirahasto, joka auttaisi lapsia harrastuksissa ja opiskelussa.

Kirjastoon perustettiin myös uusi lukutori Erkki Kultalan nimiin. Lilja ja Eetu olivat siellä usein lukemassa ja auttamassa pienempiä lapsia.

"Tiedättekö mikä on parasta?" Lilja sanoi eräänä iltana, kun he istuivat Kultajärven rannalla.

"Mikä?" Eetu kysyi.

"Me emme vain ratkaisseet mysteereitä. Me opimme, miten tärkeää on muistaa menneisyyttä, auttaa muita ja arvostaa ystävyyttä."

He katsoivat kultapiisku kukkia ja kuuntelivat sammakoiden laulua. Kolme isoa kiveä muodostivat yhä kolmionsa rannalla, mutta nyt ne olivat pelkkiä kiviä. Todellinen aarre oli heidän sydämissään.

Epilogi: Seuraava seikkailu

Kuukautta myöhemmin Lilja oli jälleen kirjastossa, kun hänen luokseen tuli pieni tyttö.

"Sinä olet se etsivätyttö, joka löysi aarteen," tyttö sanoi ujosti. "Voisitko auttaa minua? Minun kissani on kadonnut."

Lilja hymyili ja otti esiin muistikirjansa. "Tietenkin autan. Kerro kaikki mitä tiedät."

Eetu tuli heidän luokseen. "Uusi mysteeri?" hän kysyi silmät säihkyen.

"Uusi mysteeri," Lilja vahvisti. "Etsivät Lilja ja Eetu, palveluksessanne!"

Ja niin alkoi heidän seuraava seikkailunsa, täynnä ystävyyttä, oppimista ja auttamisen iloa.

LOPPU