Kultakala ja kalastaja

Oli kerran köyhä kalastaja nimeltä Väinö, joka asui pienessä punamullassa mökissä järven rannalla yhdessä vaimonsa Ainon ja kahden pienen lapsensa kanssa. Mökin ikkunoista kuului usein lasten naurua, vaikka perheen elämä oli niukkaa.

Joka aamunkoitteessa Väinö lähti järvelle verkkonsa kanssa. Hän oli kalastanut näillä vesillä jo vuosikymmeniä, kuten isänsä ja isoisänsä ennen häntä. Mutta viime aikoina järvi oli ollut yllättävän tyhjä. Joskus verkossa oli vain yksi pieni ahven, joskus ei mitään. Väinö alkoi huolestua - talvi lähestyi, ja perheen ruokakammio oli melkein tyhjä.

"Ehkä minun pitäisi kokeilla uutta paikkaa," mietiskeli Väinö eräänä harmaana lokakuun aamuna. Hän soutui järven keskelle, sinne missä ei ollut koskaan ennen kalastanut. Vesi oli siellä syvää ja mustaa, ja vanhat kyläläiset kertoivat kummallisia tarinoita näistä vesistä.

Kun Väinö heitti verkkonsa veteen, tuntui kuin koko järvi olisi alkanut väristä. Verkko vajosi syvemmälle kuin koskaan ennen. Väinö odotti kärsivällisesti, kuten isä oli opettanut: "Hyvä kalastaja ei kiirehdi, vaan antaa järven tehdä työnsä."

Tunnin kuluttua verkko tuntui tavallista raskaammalta. Väinön sydän hyppeli toiveikkaana - ehkä tänään hän saisi ison saaliin! Hän alkoi vetää verkkoa hitaasti ylöspäin, mutta mitä lähempänä pintaa verkko oli, sitä raskaammalta se tuntui.

Kun verkko vihdoin tuli näkyviin, Väinö hämmästyi suuresti. Siellä ei ollut tavallisia kaloja, vaan yksi ainoa kala - mutta sellainen, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Sen suomut kiiltelivät kuin kulta auringonvalossa, ja sen silmät loistivat kuin jalokivet.

"Päästä minut vapaaksi, kalastaja," pyysi kultakala yhtäkkiä ihmisen äänellä. Väinö melkein pudotti verkon hämmästyksestä. "Annan sinulle vastineeksi yhden toiveen - mitä tahansa sydämesi himoitsee."

Väinö katsoi kultakalaa ja ajatteli perhettään kotona. Hän ajatteli Ainoa, joka oli jo viikkoja venyttänyt viimeisiä jauho- ja perunasäkkejä. Hän ajatteli lapsiaan, jotka usein menivät nukkumaankin nälkäisinä. Kultakalan tarjous tuntui taivaalliselta lahjalta.

Mutta silloin Väinö muisti isänsä sanat: "Poika, muista aina, että vapaus on arvokkainta mitä elävällä olennolla voi olla." Hän katsoi kultakalan surullisia silmiä ja ymmärsi.

"En tarvitse mitään," Väinö sanoi lempeästi ja alkoi vapauttaa kalaa verkosta. "Ole vain vapaa, kultakala. Jokainen ansaitsee elää vapaana."

Kultakala ui syvyyteen, mutta hetken kuluttua se palasi pintaan. Sen kultaiset suomut loistivat entistä kirkkaammin.

"Kalastaja," se sanoi kunnioittavalla äänellä, "sinun kiltteutesi ja epäitsekkyytesi koskettaa sydäntäni. Harvoin olen tavannut ihmistä, joka asettaa toisen vapauden oman etunsa edelle. Koska olit niin hyvä, saat silti yhden toiveen. Mitä toivot?"

Väinö mietti hetken. Hän olisi voinut toivoa rikkautta, suurta taloa tai kuuluisuutta. Mutta ajatellessaan perhettään hän tiesi, mitä todella tarvitsi.

"Kultakala," hän sanoi viisaasti, "toivoisin vain, että verkkooni tulisi aina tarpeeksi kalaa perheelleni. En halua olla rikas, mutta haluaisin, ettei lapsillani koskaan olisi nälkä."

Kultakala hymyili - ainakin Väinöstä näytti siltä, että kala hymyili. "Niin olkoon," se sanoi ja katosi syvyyksiin kultaisen välähdyksen kera.

Siitä päivästä lähtien Väinön verkko oli aina täynnä kalaa - ei koskaan liikaa, mutta aina juuri tarpeeksi. Joskus siellä oli suuria haukia, joskus herkullisia muikkuja, joskus kauniita kirjolohia. Perhe ei koskaan enää nähnyt nälkää, mutta he eivät myöskään rikastuneet.

Väinö opetti lapsilleen kultakalan tarinan, ja he ymmärsivät, että todellinen rikkaus ei ole kullassa tai hopeassa, vaan siinä, että osaa olla tyytyväinen siihen mitä tarvitsee. Ja joka kerta kun he söivät kalaa, he muistivat kiittää kultakalaa sen ystävyydestä ja anteliaisuudesta.

Vuodet kuluivat, ja Väinö vanhetessa opetti poikansa kalastamaan samoilla vesillä. "Muista aina," hän sanoi, "että järvi antaa meille kaiken mitä tarvitsemme, mutta me emme saa ottaa enempää kuin riittää."