Pikku pelaajan suuri unelma

Pienessä Pohjois-Karjalan kylässä, jossa kuusten lomitse kuiskasi tuuli ja järvet säihkyivät kuin timantit, asui kymmenvuotias poika nimeltä Eemeli. Hän oli kaikkien mielestä aivan tavallinen poika - pieni kokolaan nähden, hiljaiseloa ja usein uneksiva. Mutta Eemelin sydämessä paloi yksi suuri intohimo: jalkapallo.

Joka aamu, ennen kuin kauempana asustavat kylän lapset ehtivät kouluun, Eemeli harjoitteli yksin pienellä sorakentällä koulun vieressä. Hänen ainoa seuransa oli vanha, kulunut jalkapallo, jonka isoisä oli hänelle antanut. Pallo oli niin käytetty, että sen alkuperäinen väri oli hävinnyt, ja siitä puuttui useita palasia nahkaa. Silti se oli Eemelin kallein aarre.

"Eemeli," äiti usein huokasi, "mikset menisi leikkimään muiden lasten kanssa? Sinähän vain potkit tuota palloa aamusta iltaan."

Mutta Eemeli ei osannut selittää äidilleen sitä tunnetta, joka häntä valtasi kun hän kosketti palloa. Se oli kuin magiaa - maailma muuttui kirkkaammaksi, ajat unohtuivat, ja hän tunsi olevansa osa jotain suurempaa.

Kylän isommat pojat, jotka olivat jo ylä-asteella, eivät ottaneet Eemeliä mukaan peleihinsä. "Liian pieni," he nauroivat. "Jalkapallo ei ole pikkulasten laji. Mene leikkimään nukeilla!"

Nämä sanat sattuivat syvään, mutta ne vain vahvistivat Eemelin päättäväisyyttä. Hän päätti näyttää kaikille, että koko ei ratkaise jalkapallossa. Sydän ja taito ratkaisevat.

Eräänä lokakuisena aamuna, kun lehdet olivat värjäytyneet kullan ja punaisen sävyihin, Eemeli kuuli uutisia jotka saivat hänen sydämensä hyppimään: läheiseen kaupunkiin oli perustettu uusi junioriseuran jalkapallojaosto, ja he järjestivät avoimet koe-harjoitukset kaikille alle 12-vuotiaille pojille.

"Äiti," Eemeli sanoi illallispöydässä, yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. "Haluaisin lähteä jalkapallokoeharjoituksiin ensi viikonloppuna."

Isä pudotti haarukan ja katsoi poikaan. "Eemeli, poika. Se kaupunki on 50 kilometrin päässä. Ja tiedäthän että ne kaupunkilaispojat ovat harjoitelleet ammattivalmentajien kanssa jo vuosia. Sinulla on vain se vanha pallo ja sorakenttä."

"Juuri siksi haluan mennä," Eemeli vastasi päättäväisesti. "Haluan tietää, mihin pystyn."

Äiti ja isä vaihtoivat katseen. He näkivät pojassaan jotain, mitä he eivät olleet ennen huomanneet - syvää päättäväisyyttä ja innon loimua.

"Hyvä on," äiti lopulta sanoi. "Mutta lupaa, että ymmärrät - tämä on vain kokemus. Älä luo liian suuria odotuksia."

Eemeli nyökkäsi, mutta sydämessään hän tiesi: tämä oli hänen elämänsä tärkein päivä.

Lauantaiaamuna Eemeli heräsi ennen auringonnousua. Hän oli niin jännittynyt, ettei ollut saanut unta koko yönä. Hän pukeutui huolellisesti: puhtaisiin farkkuihin, parhaaseen t-paitaansa ja ainoihin jalkapallokengikinsä, jotka olivat tosin jo liian pienet jaloille.

Matka kaupunkiin tuntui ikuisuudelta. Eemeli painoi nenänsä auton ikkunaa vasten ja katseli maisemia. Kun he vihdoin saapuivat urheilukeskukseen, Eemeli huokasi hämmästyneenä. Nurmikentät olivat vehreämpiä kuin mikään, minkä hän oli koskaan nähnyt. Maalit olivat valkoisia ja täydellisiä. Ja poikia - kaikkialla oli poikia upeissa jalkapalloasuissa, kantaen kalliita palloja ja juomapulloja.

Eemeli tunsi äkillisen epävarmuuden aallon. Hänen vanhat vaatteensa ja kulunut pallonsa näyttivät nololta kaikkien muiden joukossa. Mutta sitten hän muisti isoisänsä sanat: "Eemeli, muista että todellinen lahjakkuus ei näy upeissa varusteissa. Se näkyy siinä, miten sydän palaa."

Valmentaja, pitkä ja vakavan oloinen mies nimeltä Matti Koskinen, kutsui kaikki pojat koolle. "Tervetuloa, pojat," hän sanoi syvällä äänellä. "Olen valmentanut jalkapalloa 20 vuotta. Olen nähnyt tuhansittain poikia, jotka haaveilivat ammattilaisurasta. Harvat heistä pääsivät edes paikkakunnalliseen edustusjoukkueeseen. Tänään etsimme vain muutamaa poikaa, jotka liittyvät seuran juniorijoukkueeseen. Teidät jaetaan ryhmiin, ja testaamme perustaitoja, nopeutta, ja tärkeintä - sitä, miten ajattelette kentällä."

Eemeli huomasi, että kaikki muut pojat näyttivät varmemmilta kuin hän tunsi itsensä. He olivat pidempiä, lihaksikkaampia ja heillä oli kalliimmat varusteet. Yksi poika hänen vieressään kuiskasi kavereilleen: "Katsokaa tuota pikkupoikaa siellä. Miksi hän edes tuli tänne?"

Ensimmäinen testi oli juoksua. Eemeli ei ollut nopein, mutta hän ei ollut hitainkaan. Sitten tuli kuljettamisen testi - pojat saivat kuljettaa palloa kartioiden läpi mahdollisimman nopeasti.

Kun Eemelin vuoro tuli, hän tuli hiljaa katsomaan omaa kulunuttu palloa. Sitten hän asetti sen jalkojensa eteen, sulki hetkeksi silmät ja hengitti syvään.

Se mikä tapahtui seuraavaksi oli kuin taikuutta.

Eemeli alkoi liikkua pallon kanssa tavalla, jota kukaan ei ollut odottanut. Pallo näytti kiinnittyneeneen hänen jalkoihinsa. Se seurasi jokaista liikettä, jokaista kääntymistä, jokaista suunnanvaihdosta kuin se olisi ollut osa häntä. Hän tanssii kartioiden välistä kevyesti kuin tuulen lehti, pallo liukui saumattomasti hänen jalkojensa välillä.

Kun hän saavutti maalin, koko kenttä oli hiljainen. Valmentaja tuijotti kelloa hämmästyneenä. "Toista se," hän sanoi.

Eemeli toisti suorituksen. Tällä kertaa se oli vielä nopeampi ja tarkempi.

Seuraavaksi tuli potkimisen testï. Pojat joutuivat potkimaan pallon määrättyihin kohteisiin eri etäisyyksiltä. Eemelin potku ei ollut kovin kovaa, mutta se oli tarkka. Joka ainoa pallo osui tarkalleen sinne, mihin hänen oli tarkoituskin.

Viimeiseksi oli pieni ottelu. Valmentaja jakoi pojat kahteen joukkueeseen. Eemeli joutui samaan joukkueeseen kaikkien isompien ja vahvempien poikien kanssa, jotka jättivät hänet täysin huomiotta.

Aluksi Eemeli juoksi kentällä kuin näkymätön. Kukaan ei syöttänyt hänelle palloa. Hän oli liian pieni, liian heikko, liian merkityksetön. Mutta Eemeli oli kärsivällinen. Hän opiskeli peliä, katsoi miten vastustajat liikkuivat, miten he ajattelivat.

Kun peli oli kestänyt 15 minuuttia ja hänen joukkueensa oli tappiolla 2-0, tapahtui se hetki, josta Eemeli oli haaveinillut koko elämänsä.

Iso poika nimeltä Aapo yritti kuljettaa palloa keskikentällä, kun vastustaja hyökkäsi hänen kimppuunsa. Pallo kimahti irti ja viieri kohti Eemeliä. Täydellinen tilaisuus.

Eemeli näki koko kentän kuin kartan edessään. Hän näki aukon puolustuksessa, näki joukkuekaverinsa juoksevan vapaaseen paikkaan, näki maalivahdin virheellisen aseman. Millisekunneissa hän teki päätöksen.

Hän otti pallon hallintaan yhdellä kosketuksella, kierähti nopeasti vastustajan ohi, ja potki pallon täydellisen kaaren juoksevalle joukkuekaverilleen. Syöttö oli niin täydellinen, että maalivahti ei ehtinyt mitään. Maali!

Mutta Eemeli ei pysähtynyt siihen. Pelistä oli jäljellä vielä 10 minuuttia, ja hän oli saanut maistiaisen siitä, miltä tuntuu olla näkymätön pelaaja, joka yhtäkkiä tulee näkyväksi.

Toisessa maalissa hän itse teki hiukan tuhmaasti: hän kuljetti pallon läpi koko vastustajajoukkueen, käyttäen hyväksi pientä kokoaan ja ketteyttään. Kun hän oli melkein maalialueella, hän ymmärsi ettei ollut tarpeeksi vahva laukomaan kovia laukoja, joten hän teki jotain odottamatonta - hän antoi pallon kimpoita maalivahdin takana olevasta tolpasta ja se kimahti takaisin hänen eteensä. Toinen kosketus, pallo verkossa.

Peli päättyi tasapeliin, mutta Eemeli tiesi tehneensä vaikutuksen.

Harjoitusten lopuksi valmentaja kutsui kaikki pojat kokoon. "Pojat," hän sanoi ja katsahti Eemeliä, "olen nähnyt tänään jotain, mitä en ole nähnyt moneen vuoteen. Todellinen lahjakkuus ei aina näy ulkoisessa voimassa tai nopeudessa. Se näkyy peliälyssa, tekniikassa ja sydämessä."

Hän teki tauon ja katsoi taas Eemeliä. "Eemeli, eikö niin? Mistä olet kotoisin?"

"Koveron kylästä," Eemeli vastasi hiljaa.

"50 kilometrin päästä. Harjoittelet yksin sorakentällä." Se ei ollut kysymys.

Eemeli nyökkäsi.

"Pojat," valmentaja sanoi kaikille, "tämä poika opetti teille tänään jotain tärkeää. Jalkapallo ei ole sitä, miten hyvin kuntosali on käyty tai millaiset varusteet on ostoltu. Se on sitä, miten paljon rakastaa sitä, mitä tekee."

Viikko myöhemmin Eemeli sai puhelun. Valmentaja kutsui häntä seuran nuorisojoukkueeseen.

"Mutta," valmentaja sanoi, "matka tulee olemaan pitkä. Harjoitukset ovat kaksi kertaa viikossa, ja viikonloppuisin on pelejä. Se tarkoittaa että vanhempiesi täytyy ajaa sinua edestakasin. Oletko varma, että haluat sitoutua?"

Eemeli katsoi äitiään ja isäänsä. Heidän silmissään ei ollut epäröintiä.

"Olemme ylpeitä sinusta," äiti sanoi. "Ja jos tämä on sinun unelmasi, me autamme sinua saavuttamaan sen."

Seuraavat kuukaudet olivat Eemelin elämän raskainta aikaa, mutta myös onnellisinta. Kaksi kertaa viikossa, tuuli tai sade, äiti tai isä ajoi hänet harjoituksiin. Aluksi hän oli selkeästi huonoin joukkueessa - isommat pojat olivat vahvempia ja nopeampia. Mutta Eemeli ei antanut periksi.

Hän harjoitteli kotona entistä kovemmin. Hän pekkasi palloa seinään, harjoitteli kuljettamista kartioiden välistä, potkitahti pallon aina samaan kohtaan aidan lautaa. Hän katsoi jalkapallopelejä televisiosta ja opiskeli, miten ammattilaiset liikkuivat ja ajattelivat.

Hitaasti mutta varmasti Eemeli alkoi saada jalansijaa joukkueessa. Ensin hän pääsi kentälle vain muutamaksi minuutiksi pelin lopussa. Sitten hän sai alkaa pelejä vaihdosta. Lopulta valmentaja antoi hänelle mahdollisuuden aloittaa peli.

Eemelin ensimmäinen varsinainen peli oli vastaan seuran ikivanha rivali, kaupungin toinen suuri jalkapalloseura. Peli oli tärkeä, ja katsomossa oli paljon väkeä - myös Eemelin äiti, isä ja isoisä, joka oli ajanut pitkan matkan nähdäkseen poikansa pelaamassa.

Peli alkoi huonosti. Vastustaja teki maalin jo viiden minuutin kohdalla. Eemelin joukkuekaverit alkoivat hermostua, ja he alkoivat tehdä virheitä. Puoliajalla he olivat tappiolla 2-0.

Pukuhuoneessa valmentaja oli vakava. "Pojat," hän sanoi, "tämä peli ei ole vielä ohi. Mutta teidän täytyy pelata joukkueena. Yksin kukaan teistä ei pysty voittamaan mitään."

Toisella puoliajalla jotain muuttui. Eemeli alkoi nähdä koko kentän kuin kartan edessään. Hän näki, missä hänen joukkuekaverisa tarvitsivat apua, missä oli tilaa, miten vastustajan puolustus liikkui. Hän alkoi olla se näkymätön lanka, joka yhdisti koko joukkueen.

Ensimmäinen maali syntyi hänen syöttönsä kautta - täydellinen pallo juoksevalle hyökkääjälle. Toinen maali syntyi, kun hän veti vastustajan puolustuksen mukanaan ja antoi pallon kimpoamaan takaisin avoimelle joukkuekaverille. Kolmas maali hän teki itse, kiertämällä maalivahdin ja potkaisemalla rauhallisesti tyhjään maaliin.

Viisi minuuttia ennen loppu äänimerkki he johtivat 3-2.

Mutta sitten vastustaja sai tasöittää. Peli näytti päättyvän tasapeliin. Eemeli oli väsynyt, mutta hän ei antanut periksi. Hän tiesi, että tämä oli se hetki, josta hän oli haaveillut koko elämänsä.

Viimeinen minuutti. Eemeli sai pallon puolustuksesta, kaukana vastustajan maalista. Hän näki kellon - 30 sekuntia jäljellä. Koko joukkue juoksi hyökkäykseen, jättäen Eemelin yksin omalle puoliskolleen.

Se mitä tapahtui seuraavaksi jäi elämään kaikkien muistiin, jotka olivat siellä katsomassa.

Eemeli lähti kuljettamaan palloa kohti vastustajan maalia. Yksi pelaaja tuli häntä vastaan - Eemeli kierähti hänen ohitseen. Toinen - Eemeli antoi pallon kulkea jalkojen välistä ja juoksi sen perään. Kolmas ja neljäs pelaaja - Eemeli käytti hyväkseen pienuuttaan ja liukui heidän välistään.

Nyt hän oli vastustajan puolella, mutta vielä kaukana maalista. Hän kuuli valmentajan huutavan: "Syötä! Syötä!"

Mutta Eemeli näki jotain, mitä muut eivät nähneet. Maalivahti oli siirtynyt liian kauas maaligstaan. Oli pieni mahdollisuus.

35 metrista maalista Eemeli potki pallon. Se lenteli komeaa kaarta pitkin, korkealle ilmassa, maalivahdin ulottumattomiin, ja vajosi aivan maalin yläkulmaan.

Voittomaali. Hetkeä ennen pelinpäätöstä.

Katsomo räjähti hurraamisen. Eemelin joukkuekaverit juoksivat hänen luokseen ja nostivat hänet harteille. Katsomossa isoisä pyyhki kyyneleitä silmistään ja äiti ja isä halasivat toisiaan.

Pelin jälkeen valmentaja tuli Eemelin luo. "Poika," hän sanoi, "minä olen valmentanut jalkapalloa 25 vuotta. En ole koskaan nähnyt 10-vuotiasta poikaa, joka ajattelee kentällä kuin sinä. Sinulla on mahdollisuus päästä todella pitkälle tässä pelissä."

Mutta tärkein hetki tuli, kun Eemeli istui isoisänsä vieressä kotimatkalla.

"Isoisä," hän kysyi, "muistatko kun annoit minulle sen vanhan pallon?"

"Muistan."

"Miksi annoit juuri sen pallon, vaikka se oli niin kulunut ja vanha?"

Isoisä hymyili. "Koska, Eemeli, halusin nähdä, rakastatko jalkapalloa itsensä takia, vai rakastatko sitä vain, jos sinulla on upeat varusteet. Tuo pallo opetti sinut rakastamaan peliä sen puhtaimmassa muodossa."

Eemeli ymmärsi. "Ja nyt?"

"Nyt sinä opitat muita, että jalkapallo ei ole siinä, miltä näytät tai mikä sinulla on. Se on siinä, paljonko rakastat sitä mitä teet, ja miten kovaa olet valmis tekemään töitä unelmainesi eteen."

Vuosia myöhemmin, kun Eemeli oli kasvanut isommaksi ja liittynyt kaupungin pääsarjajoukkueeseen, ja myöhemmin vielä kun hän oli 16-vuotiaana kutsuttu nuorten maajoukkueeseen, hän muisti aina sen ensimmäisen päivän sorakentällä.

Ja se vanha kulunut pallo? Se säilyi hänen huoneessaan, muistona siitä että suurimmat unet alkavat pienistä askelista ja loputtomasta rakkaudesta siihen, mitä tekee.

Kokemus opetti hänelle että todellinen voitto ei ole se, kuinka monta maalia teet tai kuinka monta peliä voitat. Todellinen voitto on se, että uskot itseesi vaikka muut epäilisivät, ja että et koskaan anna periksi unelmiesi.

Eemelin tarina levisi ympäri maata, ja monet pienet pojat ja tytöt alkoivat harjoitella ahkermmin, muistaen että he voivat saavuttaa mitä vain, jos rakastavat sitä tarpeeksi kovaa ja ovat valmiita tekemään töitä sen eteen.

Ja joskus, kun Eemeli kävi vanhassa kotikyläsään, hän meni takaisin sille vanhalle sorakentälle, otti esiin vanhan kuluneen pallon, ja potki muutamia potkuja - muistuttaakseen itseään siitä, mistä kaikki alkoi.