Taikakala ja kolme toivetta

Kauan sitten, syvän sinisen järven rannalla, eli kalastaja nimeltä Matti ja hänen vaimonsa Liisa. He asuivat pienessä harmaahirsisessä mökissä, jonka ikkunoista näkyi kaunis järvi ja sen takana kimaltelevat metsät. Vaikka heillä ei ollut paljon omaisuutta, he rakastivat toisiaan syvästi ja olivat onnellisia yhdessä.

Matti lähti joka aamu aamuhämärissä järvelle kalastamaan vanhalla veneellään. Hän tunsi jokaisen lahden ja salmen, tiesi missä paikoissa kalat liikkuivat eri vuodenaikoina. Liisa puolestaan hoiti pihapiirin puutarhaa, kasvatti kurkkuja ja perunoita, ja kudoi kauniita kankaita vanhalla kehräskoneella.

Eräänä kirpeän kylmänä lokakuun aamuna, kun järvi oli tyyni kuin peili ja usvaverkot leijailivat vedenpinnalla, Matti heitti verkkonsa tuttuun paikkaan lahden perukkaan. Mutta kun hän veti verkkoa ylös, siinä oli vain yksi ainoa kala - mutta sellainen, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Kalan suomut hohtivat ja kimalsivat kuin timantit auringonvalossa, ja sen silmät olivat syvän kultaiset. Matti tuijotti hämmästyneenä, kun kala yhtäkkiä avasi suunsa ja puhui inhimillisin äänin:

"Älä tapa minua, hyvä mies," kala pyysi värjättömällä mutta kauniilla äänellä. "Olen taikakala merenpohjan kuningaskunnasta. Anna minulle vapaus, niin täytän kolme toivettasi - mitä tahansa sydämesi himoitsee."

Matin sydän hakkasi kovaa. Hän oli kuullut vanhoja tarinoita taikakaloista, mutta ei koskaan uskonut niitä. Nyt sellainen oli hänen verkossaan! Mutta nähdessään kalan surulliset kultaiset silmät, hän ei voinut ajatella kuin kalan vapautta.

"Ole vapaa, kaunis kala," Matti sanoi lempeästi ja laski kalan takaisin veteen. "En tarvitse toiveita onnellisena olemiseen."

Taikakala ui hieman matkan päähän, mutta palasi sitten takaisin Matin veneen viereen.

"Hyvä mies," se sanoi kunnioittavasti, "harvoin olen tavannut näin anteliaita ihmisen sydämentä. Kolme toivettasi odottavat silti, kun niitä tarvitset. Kutsu vain nimeäni: 'Kultakala syvyydestä, kuule pyyntöni!' ja minä tulen."

Sen sanottuaan taikakala katosi kultaisen välähdyksen kera syvyyksiin.

Kotona Matti kertoi Liisalle ihmeellisestä tapamisestaan. Liisa kuunteli hieman epäuskoisena, mutta Matin silmissä loisti totuus.

"Ajattelepa, Matti!" Liisa innostui. "Voisimme toivoa itsellemme kauniin talon tämän vanhan mökin tilalle. Kattomme vuotaa ja seinät ovat halkeilleet."

Matti epäröi hetken. Heidän mökkinsä oli vaatimaton, mutta se oli ollut heidän kotinsa ja Matin vanhempien koti ennen sitä. Mutta kun hän näki vaimonsa toiveikkaat silmät, hän suostui.

He menivät järven rantaan, ja Matti kutsui: "Kultakala syvyydestä, kuule pyyntöni!"

Vedenpinta alkoi kimaltaa, ja taikakala nousi näkyviin.

"Mitä toivotte?" se kysyi ystävällisesti.

"Voisimmeko saada kauniin talon vanhan mökkimme tilalle?" Matti pyysi nöyrästi.

"Niin olkoon," vastasi taikakala ja katosi jälleen.

Kun he kääntyivät, vanhan mökin tilalla seisoi kaunis hirsitalo punaisten tiili-ikkunaluukkujen ja vihreän nurmikon kera. Sisällä oli tilavia huoneita, lämmin takka ja mukavat huonekalut.

Muutaman viikon ajan he olivat onnellisia uudessa kodissaan. Mutta sitten Liisa alkoi katsella rikkaiden kauppiaiden hienoja vaatteita ja koruja, kun he kävivät torilla myymässä viljaa.

"Matti," hän sanoi eräänä iltana, "meillä on nyt kaunis talo, mutta edelleen olemme köyhiä. Voisitko pyytää taikalalta rikkauksia, jotta voisimme elää kuin herroja?"

Matti tunsi sydämessään levottomuutta, mutta rakastunut aviomies ei voinut kieltää vaimonsa toiveita.

Taas he menivät järven rantaan, ja Matti kutsui taikakalaa. Kun se ilmestyi, Matti pyysi: "Voisimmeko saada rikkauksia?"

"Niin olkoon," vastasi kultakala hieman surumielisemmällä äänellä.

Talo täyttyi kultaesinein, hopeain, kauniina vaatteina ja kaikenlaisina aarteina. Heillä oli nyt rahaa enemmän kuin pystyivät koskaan käyttämään.

Mutta muutaman kuukauden kuluttua Liisa ei ollut vielä tyytyväinen. Hän oli tottunut ylellisyyteen ja halusi vielä enemmän valtaa ja kunniaa.

"Matti," hän sanoi vaativasti, "rikkaus ei riitä. Haluan, että minusta tulee kuningatar! Haluan, että kaikki ihmiset kumartavat minulle!"

Matti järkyttyi. "Liisa, eikö meillä ole jo tarpeeksi? Olemme onnellisia ja rakastuneita, mitä muuta tarvitsemme?"

Mutta Liisa ei kuunnellut. Hän vaati ja itki, kunnes Matti väsyneenä suostui.

Kolmannen kerran he menivät järvelle. Kun taikakala ilmestyi, sen kultaiset silmät olivat surulliset.

"Mitä toivotte?" se kysyi hiljaa.

"Vaimoni haluaa tulla kuningattareksi," Matti sanoi häpeissään.

Taikakala katsoi heitä pitkään. "Kolmatta toivetta en voi peruuttaa, vaikka sydämeni on raskas. Niin olkoon - hetkeksi."

Yhtäkkiä ympärillä alkoi myrskytä. Taivas tummeni, ukkonen jyrisi ja salamat välähtelivät. Kova tuuli repi heidän vaatteensa ja sen mukana katosivat kaikki rikkaudet, kaunis talo, kaikki ylellisyydet. He seisoivat jälleen vanhan vuotavan mökkinsä edessä tavallisissa vaatteissaan.

Taikakala ui vielä kerran pintaan, mutta nyt sen loisto oli hiipumassa.

"Ahneudesta ja tyydyttymättömyydestä ei tule onnea," se sanoi viisaasti. "Olette onnellisimpia yhdessä, tyytyväisinä siihen mitä teillä todella on. Rakkaus, terveys ja yhdessäolo ovat suurempia aarteita kuin kulta tai valta. Nyt olette oppineet tämän läksyn, ja toivon että pidätte sen muistissa."

Sen sanottuaan kultakala katosi ikuisiksi ajoiksi syvyyksiin.

Matti ja Liisa katsoivat toisiaan ja heidän silmiinsä nousi kyyneleitä - ei surun, vaan oivalluksen kyyneleitä. He ymmärsivät vihdoin, että todellinen rikkaus ei ole kullassa, hopeassa tai vallassa, vaan siinä rakkaudessa jonka he jakoivat, terveydessään ja siinä yksinkertaisessa mutta lämpimässä kodissa, jonka he olivat rakentaneet yhdessä.

Siitä päivästä lähtien he elivät onnellisina pienessä mökissään, kiitollisina jokaisesta päivästä jonka saivat viettää yhdessä, ja he eivät koskaan enää kaivanneet mitään muuta kuin toistensa rakkautta.