Pieni sammakkoprinssi

Olipa kerran kaunis prinsessa nimeltä Saara. Hän asui isänsä, vanhan kuninkaan, kanssa suuressa linnassa, jonka ympärillä levittäytyi laaja puutarha. Puutarhassa kasvoi ruusuja, liljoja ja vanhoja tammia, ja sen keskellä oli syvä, kivireunuksinen kaivo.

Prinsessa Saaralla oli yksi aarre ylitse kaikkien muiden: kultainen pallo, joka kimalteli auringossa kuin pieni tähti. Joka päivä hän leikki sillä puutarhassa, heitteli sitä ilmaan ja otti kiinni. Se oli hänen rakkain lelunsä.

Eräänä kuumana kesäpäivänä Saara leikki kaivon lähellä. Hän heitti pallon korkealle, mutta tarttui siihen kömpelösti. Pallo kimposi hänen sormistaan, pompahti kivireunukselta ja putosi kaivoon. Saara kuuli loiskauksen ja sitten hiljaisuuden. Pallo oli pohjalla.

"Ei, ei, ei!" Saara huusi ja kurkisti kaivoon. Vesi oli pimeää ja syvää. Hän ei nähnyt palloa missään. Kyyneleet alkoivat valua hänen poskillaan, ja hän istuutui kaivon reunalle itkemään.

"Miksi itket noin katkerasti?" kuului pieni ääni.

Saara pyyhkäisi silmiään ja katsoi ympärilleen. Kaivon reunalla istui pieni vihreä sammakko, joka tuijotti häntä pyöreillä silmillään.

"Kultainen palloni putosi kaivoon," Saara niiskutti. "Se oli minun rakkain aarteeni."

Sammakko nyökkäsi hitaasti. "Voin sukeltaa ja tuoda sen sinulle takaisin. Mutta haluan vastalahjaa."

"Mitä vain!" Saara lupasi. "Timantteja, helmiä, kultakruununikin!"

Sammakko pudisti päätään. "En halua timantteja enkä helmiä. Haluan, että minusta tulee sinun ystäväsi. Että saan istua vierellesi pöydässä, syödä lautaseltasi ja nukkua tyynylläsi."

Saara katsoi sammakkoa ja ajatteli mielessään: "Mitä hullua tuokin puhuu. Ei sammakko voi olla prinsessan ystävä." Mutta hän halusi pallonsa takaisin niin kovasti, että sanoi: "Lupaan."

Sammakko hyppäsi veteen. Hetken oli hiljaista, sitten kuului loiskaus, ja sammakko nousi pintaan kultainen pallo suussaan. Saara nappasi pallon, painoi sen rintaansa vasten ja juoksi iloisena kohti linnaa.

"Odota! Odota minua!" sammakko huusi, mutta Saara oli jo kaukana.

Illalla perhe söi päivällistä suuressa ruokasalissa. Kynttilät paloivat ja pöytä notkui herkuista. Yhtäkkiä kuului koputusta linnan ovella: tuk, tuk, tuk.

"Prinsessa Saara, avaa ovi! Muistatko lupauksesi kaivon luona?"

Saara kalpeni. Hän avasi oven raolleen ja näki sammkon istumassa portailla.

"Kuka tuo on?" kuningas kysyi.

Saara kertoi vastahakoisesti tarinan kaivosta ja lupauksesta. Kuningas katsoi tytärtään vakavasti.

"Lupaus on pidettävä, Saara. Se on kuninkaalisen perheen tärkeimpiä sääntöjä. Päästä ystäväsi sisään."

Sydän painavana Saara nosti sammkon tuolille viereensä. Sammakko söi hänen lautaseltaan ja joi hänen lasistaan. Saara yritti olla inhoamatta, mutta se oli vaikeaa.

Yöllä sammakko käveli portaat ylös ja hyppäsi Saaran tyynylle. "Hyvää yötä, ystäväni," sammakko sanoi.

Saara makasi hiljaa pimeässä ja mietti. Hän oli luvannut, ja isä oli opettanut, että lupaus on pidettävä. Ehkä hän voisi yrittää olla ystävällinen. Sammakkohan oli sentään auttanut häntä.

"Hyvää yötä," Saara kuiskasi lopulta.

Aamulla aurinko herätti Saaran. Hän avasi silmänsä ja hämmästyi: tyynyillä ei istunut sammakkoa, vaan nuori, ystävällisen näköinen poika, jolla oli vihreänruskeat silmät ja lämmin hymy.

"Kuka sinä olet?" Saara kysyi häkeltyneenä.

"Olen prinssi Aleksi," poika vastasi. "Paha noita kirosi minut sammakoksi, ja ainoa tapa purkaa kirous oli löytää joku, joka pitää lupauksensa ja kohtelee minua ystävällisesti, vaikka olisin sammakko."

Saara tunsi häpeää siitä, miten vastahakoisesti hän oli lupauksensa pitänyt. "Anteeksi, etten ollut alusta asti ystävällinen," hän sanoi.

"Mutta olit lopulta," Aleksi hymyili. "Ja se riitti."

Kuningas järjesti suuret juhlat, ja Saara ja Aleksi tulivat parhaiksi ystäviksi. Ja Saara oppi, ettei kenenkään ulkonäkö kerro, millainen hän todella on sisimmässään — ja että annettu lupaus on aina pidettävä.