Taikapeili

Vanhan kaupungin kapeimmalla kujalla, kahden korkean kivitalon välissä, oli pieni antiikkiliike. Sen ikkunassa luki kultakirjaimin: "Arvon Antiikki — Esineitä menneisyydestä." Liikettä piti vanha mies nimeltä Arvo, jolla oli paksut silmälasit ja ystävällinen hymy.

Arvo tunsi jokaisen esineensä tarinan. Mutta yksi esine oli erikoisempi kuin muut: vanha peili takahuoneen nurkassa. Sen kehys oli tummanpunaista puuta, johon oli kaiverrettu pieniä tähtiä ja kuun sirppejä. Peili oli ollut liikkeessä niin kauan kuin Arvo muisti, eikä kukaan ollut koskaan ostanut sitä.

Se johtui siitä, että peili ei näyttänyt ihmistä sellaisena kuin hän oli ulkoapäin. Se näytti sen, millainen ihminen oli sisältä.

Eräänä perjantai-iltapäivänä liikkeeseen astui nainen nimeltä Viivi. Hänellä oli kalliit vaatteet, huoliteltu kampaus ja korkeat korot. Hän katsoi liikettä ja hymähti halveksivasti.

"Onko teillä mitään arvokasta?" hän kysyi. "Minä kerään vain parasta."

Arvo ohjasi hänet katsomaan hopeaesineitä, mutta Viivin katse osui peiliin. "Tuon haluan nähdä," hän sanoi ja käveli peilin eteen.

Viivi katsoi peiliin ja jähmettyi. Peili ei näyttänyt hänen kauniita kasvojaan. Sen sijaan peilistä tuijotti väsynyt, tyytymätön nainen, jonka silmissä ei ollut lämpöä eikä iloa. Suu oli tiukka viiva, ja koko olemus huokui katkeruutta.

"Tämä peili on rikki!" Viivi huusi ja kääntyi vihaisena Arvon puoleen. "Tai sitten se on jokin huono vitsi!"

"Peili ei ole rikki," Arvo sanoi rauhallisesti. "Se vain näyttää asioita toisin kuin tavallinen peili."

Viivi marssi ulos ja paiskasi oven kiinni.

Seuraavana aamuna liikkeeseen tuli aivan toisenlainen vieras. Vanha mummo nimeltä Elma astui sisään hitaasti, nojaten keppiinsä. Hänen vaatteensa olivat yksinkertaiset ja kulueet, mutta hänen silmissään oli lämmin valo, kuin niissä olisi palanut pieni kynttilä.

"Päivää, Arvo," Elma sanoi. He tunsivat toisensa vuosikymmenten takaa. "Saisinko katsoa tuota peiliäsi? Olen kuullut siitä tarinoita."

Arvo nyökkäsi ja ohjasi Elman peilin eteen.

Elma katsoi ja hymyili. Peilistä katsoi nuori, kaunis nainen, jonka silmistä säteili ilo ja rakkaus. Hänen hymynsä oli lämmin, ja koko olemus hohti pehmeää valoa.

"Voi kauneutta," Elma kuiskasi liikuttuneena. "Tuolta minä näytän sisältä?"

"Kyllä," Arvo sanoi. "Peili näyttää sen, mitä muut ihmiset tuntevat kun ovat sinun seurasSasi. Ystävällisyyden, rakkauden ja hyvyyden."

Elma pyyhki silmäkulmansa ja halasi Arvoa. "Kiitos. Tämä oli paras lahja, jonka kukaan on minulle antanut."

Viivi ei saanut peiliä mielestään. Hän makasi yöt valveilla ja mietti, miksi peili oli näyttänyt hänelle niin surun näköisen naisen. Hän tiesi olevansa kaunis — kaikki sanoivat niin. Mutta peilin kuva kalvoi häntä.

Viikon kuluttua Viivi palasi liikkeeseen. Tällä kertaa hän ei marssisut sisään vaan astui hiljaa.

"Arvo," hän sanoi. "Miksi peili näytti minut tuollaisena?"

Arvo katsoi häntä lempeästi. "Peili ei tuomitse. Se vain näyttää totuuden. Se, mitä näit, on se miltä sydämesi näyttää juuri nyt."

Viivi istui vanhan tuolin reunalle ja oli pitkään hiljaa. "Olen ollut ilkeä monille ihmisille," hän sanoi viimein. "Olen ajatellut vain itseäni."

"Ja nyt?" Arvo kysyi.

"Nyt haluaisin muuttua. Mutta en tiedä miten."

Arvo hymyili. "Aloita pienestä. Hymyile naapurillesi. Kysy ystävältäsi mitä hänelle kuuluu. Anna jotain odottamatta mitään takaisin."

Viivi lähti liikkeestä mietteliäänä. Seuraavana päivänä hän toi naapurin vanhalle rouvalle kukkia. Viikon päästä hän auttoi kadulla eksynyttä turistia löytämään tiensä. Hän alkoi kuunnella ystäviään sen sijaan, että olisi puhunut vain itsestään. Pikkuhiljaa, päivä päivältä, jokin muuttui hänen sisällään.

Kuukauden kuluttua Viivi palasi antiikkiliikkeeseen kolmannen kerran. Hän astui peilin eteen ja piti silmiään kiinni hetken, pelosta täristen. Sitten hän avasi silmänsä.

Peilistä katsoi nainen, joka hymyili. Ei täydellinen eikä virheetön — mutta lämmin, elävä ja aito. Silmissä oli kipinä, jota siellä ei ollut ennen ollut.

Viivi kääntyi Arvon puoleen. Hänen silmänsä olivat kosteat. "Kiitos," hän kuiskasi.

Arvo nyökkäsi. "Kiitos kuuluu sinulle. Sinä teit työn."

Ja vanha taikapeili jatkoi työtään pienessä antiikkiliikkeessä, opettaen jokaiselle, joka uskalsi katsoa siihen, saman ikuisen totuuden: todellinen kauneus ei ole kasvoissa eikä vaatteissa — se asuu sydämessä.