Metsänhaltija ja marjastaja

Pienen kylän reunalla, aivan metsän laidassa, asui tyttö nimeltä Aino. Hänen kotinsa oli punainen puutalo, jonka pihassa kasvoi vanha omenapuu. Aino oli kahdeksanvuotias ja tunsi metsän polut paremmin kuin kukaan muu kylässä. Joka kesä hän keräsi äitinsä kanssa marjoja, ja äiti oli opettanut hänet tunnistamaan mustikat, puolukat ja vadelmat.

"Muista, Aino," äiti sanoi aina, "metsä antaa meille paljon, mutta emme saa olla ahneita."

Eräänä lämpimänä heinäkuun aamuna Aino lähti marjaan yksin, sillä äiti oli jäänyt kotiin leipomaan. Aino otti mukaansa ison tuohikorin ja lähti tuttua polkua pitkin. Aurinko paistoi puiden välistä ja valo piirsi kauniita kuvioita sammaleiselle maalle. Linnut lauloivat, ja Aino hyräili mukana.

Tuttu mustikkapaikka oli jo melkein tyhjä, joten Aino päätti etsiä uusia marjamaita. Hän lähti kulkemaan polkua, jota ei ollut ennen kokeillut. Polku mutkitteli koivujen ja kuusten välistä, ja ennen pitkää Aino huomasi olevansa metsässä, jota hän ei tuntenut.

Puut kasvoivat täällä tiheämpinä. Sammalet olivat syvempiä ja pehmeämpiä, ja joka puolella oli mustikkapensaita, jotka notkuivat isoista, tummista marjoista. Aino innostui ja alkoi poimia. Kori täyttyi nopeasti, ja hän kulki yhä syvemmälle marjoja seuraten.

Vasta kun aurinko alkoi laskea ja varjot pitenivät, Aino tajusi olevansa aivan eksynyt. Hän katsoi ympärilleen, mutta kaikki näytti samalta - sammalta, kiviä ja kuusia. Tuttua polkua ei näkynyt missään.

"Äiti," Aino kuiskasi hiljaa ja tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.

Juuri silloin kuusten välistä astui esiin vanha nainen. Hänen mekkonsa oli sammaleen vihreä ja hänen hiuksensa olivat harmaanvalkoiset kuin koivunkuoret. Naisen silmissä oli lämmin valo.

"Oletko eksyksissä, lapseni?" nainen kysyi pehmeällä äänellä.

Aino pyyhkäisi kyyneleet. "Olen. En löydä kotiin, enkä tiedä missä olen."

Nainen istuutui sammaltuneelle kivelle ja viittasi Ainon luokseen. "Minä olen metsänhaltija. Tunnen jokaisen puun ja kiven tässä metsässä. Voin näyttää sinulle tien kotiin."

Aino tunsi helpotusta, mutta metsänhaltija nosti kätensä. "Mutta ensin pyydän sinulta jotakin. Anna minulle puolet marjoistasi. Niillä ruokin metsän pieniä eläimiä, jotka tarvitsevat apua talven tullen."

Aino katsoi täyttä koriaan. Hän oli poiminut marjoja tuntikausia, ja äiti odotti niitä kotona piirakkaa varten. Mutta sitten hän muisti äidin sanat: emme saa olla ahneita. Metsä oli antanut hänelle marjat, ja nyt metsä pyysi osan takaisin.

"Sopii," Aino sanoi ja ojensi korin metsänhaltijalle.

Metsänhaltija kauhoi varovasti puolet marjoista käsiinsä. Sitten hän nousi ja osoitti polkua, joka oli ilmestynyt kuusten väliin kuin tyhjästä.

"Seuraa tätä polkua, äläkä poikkea siltä. Se vie sinut suoraan kotiin."

Aino kiitti ja halasi metsänhaltijaa. Nainen tuoksui kuusen neulailta ja metsämansikoilta.

Polku kiemurteli metsän halki, ja koko ajan Aino kuuli ympärillään hiljaista musiikkia, kuin metsä itse olisi laulanut hänelle. Puolessatoista tunnissa hän näki tutun peltoaukean ja punaisen kotitalonsa.

Äiti seisoi pihassa huolissaan. Kun hän näki Ainon, hän juoksi tytön luokse ja halasi häntä tiukasti.

"Eksyin metsässä," Aino kertoi hengästyneenä. "Mutta metsänhaltija auttoi minua. Hän pyysi puolet marjoista ja näytti tien kotiin."

Äiti katsoi tytärtään silmiin ja hymyili. "Sinä teit oikein, kun jaoit. Katso nyt koriasi."

Aino vilkaisi koriin ja hämmästyi niin, että melkein pudotti sen. Kori oli taas täynnä marjoja, aivan reunoja myöten! Ja marjat olivat suurempia ja makeampia kuin yksikään, jonka hän oli koskaan poiminut.

"Metsä muistaa ne, jotka jakavat eivätkä ole ahneita," äiti sanoi ja silitti Ainon tukkaa. "Sinä olit rehellinen ja antelias, ja metsä kiitti sinua."

Siitä päivästä lähtien Aino jätti aina osan marjoistaan metsän eläimille. Ja joka kerta kun hän kulki metsässä, hän tunsi metsänhaltijan lämpimän katseen seuraamassa häntä puiden välistä.