Rohkea pikku hiiri

Pienessä kivimyllytalossa, jonka pyörivät rattaat murisivat syvällä ja jauhojen tuoksu täytti ilman, asui pikkuruinen hiiri nimeltä Pipa. Hän oli kaikkein pienin ja hennoin kuudesta hiirenpojasta, niin pieni että hänet olisi voinut piilottaa suureen saksanpähkinään. Pipan turkki oli pehmeää harmaata, ja hänen pienet mustat silmänsä säihkyivät uteliaisuudesta.

Pipan perhe asui mukavassa kolossa myllyn seinän sisällä, jossa äiti-hiiri oli järjestänyt kodikkaan pesän pehmeistä kankaanpalasista ja kukkien terälehdistä. Isä-hiiri kävi keräämässä jyvävaroja myllyyn pudonneita jauhoja ja viljanpusikkoja, kun taas äiti-hiiri opetti poikaset tunnistamaan vaaralliset äänet ja paikat.

"Muistakaa lapset," äiti-hiiri sanoi usein, "mylly on turvallinen koti, mutta meidän täytyy olla aina varovaisia. Suuria eläimiä saa pelätä, ja jos tulee vaaraa, piiloutukaa heti."

Pipaa kiinnostivat kaikki äidin tarinat rohkeista hiiriseikkailuista, mutta hän oli aina ollut arkaluontoinen. Kun siskokset ja veljet leikkivät rohkeita leikkejä, Pipa mieluummin askarteli äidin luona tai kuuli vanhoja tarinoita.

Eräänä lämpimänä toukokuun aamuna Pipa kuuli outoa ääntä myllyn ovelta. Se oli syvää murahtelua, joka sai kaikki hiiripoikueet piilottumaan pelosta. Äiti-hiiri näytti ehdottoman huolestuneelta.

"Kissa," hän kuiskasi kauhun äänessä. "Iso kissa on tullut myllylle. Kaikki pysykää piilossa, älkääkä tulko ulos mistään syystä!"

Pipa kurkisti varovasti kolosta ja näki valtavan kirjavan kissan, joka oli nimeltään Möö. Kissalla oli muhkeat valkoiset, oranssit ja mustat raidat, suuret vihreät silmät ja pitkät viikset. Möö venytteli auringonpaisteessa myllyn ovella ja näytti tyytyväiseltä.

Tunnit kuluivat, ja kissa näytti nukahtaneen. Pipa oli jo rauhoittumassa, kun hän yhtäkkiä näki jotain, joka sai hänen sydämensä hyppimään: kissan tassun alla oli pieni, vaaleanpunainen ruusunuppu - ihan sellainen kuin se, jota äiti-hiiri kasvatti salaisessa pihapuutarhassaan!

Tuo ruusu oli äiti-hiiren rakkain omaisuus. Hän oli löytänyt sen siemenen vuosia sitten ja hoivaten kasvattanut sen kukkaan salaisessa paikassa. Joka päivä äiti kasteli ruusua parilla pienellä vesipisaralla ja puhui sille lempeästi. "Tämä ruusu," hän oli kertonut Pipalle, "muistuttaa minua siitä, että maailmassa on kauneutta pimeydenkin keskellä."

"Täytyy pelastaa äidin ruusu," ajatteli Pipa, vaikka hänen sormensa vapisivat pelosta. "Äiti on niin onnellinen noista kukista, enkä voi antaa sen kukan tuhoutua."

Pipa odotti hetken, kunnes oli varma että kissa nukkui syvässä unessaan. Sitten hän hiipi varovasti ulos kolostaan, sydämensä lyömässä kuin pieni rumpu. Jokainen askel tuntui vaaralliselta, ja hän säpsähti pienimmästäkin äänestä.

Hitaasti, hiljaisin askelin Pipa lähestyi valtavaa kissaa. Läheltään Möö näytti vieläkin isommalta, ja hänen tassunsa olivat valtavia kuin Pipan koko vartalo. Ruusu oli painautunut maahan kissan painavan tassun alla, ja sen herkkä terälehdet olivat jo alkaneet vääntyä.

Pipa nielaisi pelkonsa ja alkoi hyvin varovaisesti työntää pieniä käpäliään kissan tassun alle. Hän yritti nostaa ruusua vahingoittamatta sitä, mutta tehtävä oli vaikea - kissa oli tosi raskas!

Yhtäkkiä Möö heräsi. Hänen suuret vihreät silmänsä avautuivat, ja hän nosti päätään katsoen suoraan Pipaa!

"Mitä sinä täällä teet, pikkuruinen hiiri?" kysyi kissa syvällä, jyrisevällä äänellä, muttei näyttänyt vihaiselta - enemmänkin uteliaalta.

Pipan sydän pomppi korkeaan, mutta hän kokosi kaiken rohkeutensa. "Pelastamassa... pelastamassa äitini ruusua," hän onnistui sanomaan tärisevällä äänellä, vaikka koko ruumis vapisi pelosta. "Se on hänen rakkain omaisuutensa."

Kissa katsoi häntä pitkään, päätään kallistaen. "Olet rohkea pieni otus," Möö sanoi lopulta, ja hänen äänensä kuulosti yllättyneeltä. "En ole tavannut yhtäkään hiirtä, joka ei juokse karkuun nähtyään minut. Useimmat hiiret vain kirkuvat ja häviävät reikiinsä."

"Pelkäänhän minä," Pipa myönsi rehellisesti, ja hänen äänensä tärisi edelleen. "Pelkään niin että jalkani tärisevät. Mutta äidin ruusu on paljon tärkeämpi kuin oma pelkoni. Hän rakastaa sitä niin paljon, ja se on ainoa kaunis asia mitä meillä on."

Möö hymyili - tai ainakin Pipasta tuntui siltä että kissa hymyili. Hänen vihreät silmänsä loistivat lempeästi.

"Sinun rohkeutesi on todella ihmeellistä, pieni Pipa," kissa sanoi lämpimällä äänellä. "Olet opettanut minulle läksyn, että rohkeus ei tarkoita pelottomuutta. Rehellinen rohkeus on sitä, että tekee oikean asian siitä huolimatta että pelkää."

Möö nosti varovasti tassuaan ja auttoi Pipaa nostamaan ruusun. Kukka oli vähän rutistunut, mutta edelleen ehjä ja kaunis.

"Tässä on äitisi ruusu," Möö sanoi ystävällisesti. "Ja Pipa, älä pelkää minua. En vahingoita sinua enkä perhettäsi. Olen oppinut arvostamaan rohkeutta ja rakkautta, ja te hiiret olette osoittaneet molempia."

Siitä päivästä lähtien Möö ja hiiriperhe elivät rauhallisessa sovussa. Kissa jäi asumaan myllylle ja vartioi sitä rotilta ja muilta vahingollisilta eläimiltä, kun taas hiiret jakoivat hyödyllisiä tietojaan myllyn parhaista jyvävaroista.

Pipa kasvoi rohkeammaksi päivä päivältä, mutta hän ei koskaan unohtanut tärkeintä oppia: todellinen rohkeus ei tarkoita pelottomuutta, vaan sitä että tekee oikean vaikka pelkäisikin. Ja että rakkaus läheisistä voi antaa meille voimaa ylittää omat rajamme.

Äiti-hiiri istutti ruusunsa takaisin pieneen puutarhaansa, ja se kasvoi entistä kauniimmaksi. Ja joka kerta kun ruusu kukkii, koko hiiriperhe muisti Pipan rohkeutta ja sitä kuinka tärkeää on pitää huolta toisistaan.